ARJEN SANKAREITA

Me suomalaiset olemme sitkeä, katajainen kansa, joka osaa varautua ja tarvittaessa toimia tilanteen vaatimalla tavalla. Vaikeuksien keskellä meistä kumpuaa verenperintönä saatuja voimavaroja, jotka parempina aikoina tuntuvat ehkä olevan piilossa, mutta eivät sentään ole kadonneet kokonaan.

Tänään on kuukauden ja samalla vuoden ensimmäinen sunnuntai, ja sen myötä tavalliseen tapaan Tsajut-blogin Sadun luotsaaman omavaraistelijoiden poppoon yhteisen aiheen aika. Tänään käsittelemme omavaraistelua eri vinkkeleistä kytköksissä suomalaiseen sisuun, selviytymiseen ja kolmen hyvän: "tee, korjaa ja sopeudu" -periaatteeseen.

Tässä julkaisussa on kuvituksena Finnan arkistoista luvallisesti lainattuja kuvia, joiden alkulähteet ja kuvaajat on merkitty kuvaan, mikäli ne ovat tiedossa.

Selviytyjäkansaa

Itse lähestyn aihetta ehdotelman mukaisesti historiallisesta näkökulmasta: Miten suomalaiset ovat selviytyneet suurista kriiseistä (sodat, nälkävuodet, pula-aika, lamat) omavaraisuuden ja sopeutumiskyvyn avulla?

On haikeaa sanoa ääneen, että juuri nyt paremmat ajat tuntuvat kaukaisilta. Elämme monella tapaa haasteiden ja tummien pilvien alla. Aivan tavalliset, arkiset haasteet koskettavat lähes jokaista jollain tavalla ja maailman tilaanne on yleisesti uhkaava. Nyt tarvitaan taas sitä sisua, josta olemme tunnettuja ja sellaisia taitoja, joiden avulla pärjäämme tarvittaessa jonkin matkaa omillammekin.

Näinä aikoina on äärimmäisen tärkeää varautua - ei pelätä, vaan varautua siihen, että esimerkiksi taloudellinen tilanne voi muuttua heikommaksi (ellei jo ole) tai maailmantilanteen vuoksi tapahtuu jotain sellaista, joka tekiee meistä varautumattomina haavoittuvaisia niin yhteiskuntana kuin yksilöinä. Varautuneina olemme vahvempia.

Ei liene yllätys, että meille täällä Jovelassa omavaraistelu ja varautuminen ovat elämäntapa. Emme me niitä päivittäin ajattele, emmekä tietenkään edes pyri totaaliomavaraisuuteen tai lähellekään sitä, mutta meille on tärkeää ja mielekästä tuottaa esimerkiksi osa ruokamme raaka-aineista itse, tehdä sen, mitä voimme. Tähän elämäntapaan nivoutuu oleellisesti myös vanhaan tapaan puuhastelu ja varautuminen. Meillä ei ole hernekeittopurkkeja ja "nötköttiä" kaapin perukoilla odottamassa maailmanloppua, mutta kaikenlaisten harmien varalta meillä on satosäilöntää, ruokokomerollinen arkisia perusraaka-aineita, pakastimellinen lihaa, kalaa, marjoja ja vihanneksia, omasta kaivosta huolimatta jokunen kanisterillinen lähdevettä sekä muita tarpeita patteriradiosta aggregaattiin, jotta voimme pidentyneen sähkökatkoksen sattuessa ylläpitää vaikkapa mainittua pakastinta. Käteisvarojakin on piilossa sen verran, että tovin pärjäämme jos jokin kalastaja-alus sattuu vahingossa ruoppaamaan merimutia juuri maksuliikennekaapelien kohdalta. 

Tällaiseksi maailma on mennyt - omavaraistelun, kädentaitojen ja varautumisen aika on jälleen.

Miten suomalaisista tuli varautujia ja omavaraistelijoita?

Ehkäpä, koska meillä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa, eikä kyllä ole edelleenkään.

Jos jokin kansa, niin me todella tiedämme mitä tapahtuu jos yhteiskunnan omavaraisuusaste ei ole riittävä ja varautuminen puutteellista.  Meistä on tullut varautujia ja omavaraistelijoita, koska historian täytyi toistaa itseään pari kertaa, ennen kuin jääräpäinen kansa otti opista onkeensa.

Kun puhutaan nälkävuosista (1866–1868 ), jotka surmasivat väestöstämme kymmenisen prosenttia nälkään ja nälän aiheuttamiin tauteihin, voimme sanoa, että emme pärjänneet hyvin. Olosuhteet olivat vaikeat. Ensin kesä oli märkä ja mädännytti juurekset ja perunat peltoihin. Syyskylvöt epäonnistuivat. Seuraavana vuonna kesä tuli etelässäkin vasta kesäkuun kolmanneksella ja hallat jo elokuussa. Syyskuussa oli jo pakkasia. Vilja ja perunasadot menetettiin laajalti, eikä maassa ollut enää edes riittävää määrää siemenviljaa. Apua pyydettiin liian myöhään ja avustuslaivat, joilla pyrittiin saamaan viljaa Suomeen, eivät päässeet satamiin jäiden vuoksi. Kansa näki nälkää ja pyrki käyttämään ravinnokseen mitä tahansa saatavilla olevaa, kuten pettua, joka vain pahensi tilannetta aiheuttaen suolistosairauksia. Karjaakaan ei enää juurikaan ollut, sillä niille ei enää ollut vuoteen saatu rehua. Noin 200 000 suomalaista kuoli, koska ei ollut ruokaa, eikä ruokahuoltoa.

Tästä luulisi otetun opiksi, eikö?

Englantilainen työnjohtaja järjesti Tampereella pahimpana nälkävuotena  sadalle köyhälle aterian pitkäperjantaina 10.4.1868 saatuaan tätä tarkoitusta varten 5 puntaa sukulaiseltaan Englannissa.

Seuraava nälkä

Siitä sitten sisulla taas noustiin, maa saatiin viljavaksi ja perustettiin kaikenlaisia parannuksia vastaisuuden varalle. Nälkävuosista otettiin kyllä opiksi, mutta ihan vielä ei sitten kumminkaan. Suomen itsenäistyessä olimme jälleen pulassa ja nälässä. Vuosina 1917-1918 vilja oli tärkeä osa ravinnostamme, mutta olimme sen suhteen 60% tuonnin varassa. Euroopassa oli meneillään ensimmäinen maailmansota, viljavarastot olivat pienempiä ja luottotuontimaamme Saksa ei kyennyt toimittamaan meille riittävästi viljaa. Suomalaiset luottivat entisen isäntämaansa apuun, mutta eipä sitä viljaa juurikaan itänaapuristakaan saatu. Lopulta päädyttiin elintarvikkeiden säännöstelyyn. Pahin tilanne oli pohjoisessa, jossa kansa täydensi jälleen ravintoaan jäkälällä ja petulla, kunnes 1919 Amerikasta saatiin riittävästi viljaa vakauttamaan myös omaa viljelyä. Omavaraisuuden tärkeyden periaate alkoi nousta niin yhteiskunnassa kuin kansassakin.

Sota-aikaan viljeltiin missä kyettiin

Rukiin osalta olimme jo olleet melkein omavaraisia, mutta 2. maailmansodan myötä tilanne heikkeni ruokatuotannon saralla jälleen. Miehet olivat sotimassa, osa viljelymaista oli sota-aluetta ja lannoitteita ei ollut mahdollista hankkia kuten ennen sotaa.  Sota-aikaan kansa ottikin ohjaksia myös omiin käsiinsä, eikä jättäytynyt pelkästään yhteiskunnan varaan. Kun säännöstelyannokset olivat vaatimattomia ja mustan pörssin antimiin ei kaikilla ollut varaa, kansa viljeli ja kasvatti sen mitä kykeni, siellä missä koti sattui olemaan. Kaupunkikerrostalon kellarissa saattoi olla possu, pihalla häkeissä kaneja ja kukkaistutusten sijaan kasvatettiin syötävää yllättävissäkin paikoissa valoisista rappukäytävistä kaupungin puistoihin.

Vasemmalla kuvassa lanttuviljelmä Helsingin keskustassa, Esplanadin puistossa sisällissodan aikaan 1918. Oikealla naisväki nostaa perunaa Jyväskylän Kunnallistalon edessä sota-aikana 1940-luvulla.

Jonottelua

Olen lukenut paljon aikalaistarinoita, joissa sekä ensimmäisen maailmansodan että toisen maailmansodan läpikäyneet naiset kertovat arkisesta elämästään noina aikoina. Monet heistä kertoivat samaa tarinaa; kuinka tummien pilvien lähestyessä toisen maailmansodan alla alettiin varautumaan, koska ensimmäisen maailmansodan alla ei joko ehditty tai ajateltu sen olevan tarpeellista. Virhettä ei haluttu toistaa. Aikalaiset ovat kertoneet, kuinka monessa perheessä äidit pitivät huolta siitä, että kotiin saatiin kaikenlaista tarvittavaa kankaista kerosiiniin ruoasta puhumattakaan. Muistissa oli melko tuoreena elintarvikkeiden ja muiden hyödykkeiden säännöstely,  pula ja loputtomat jonot kauppoihin edellisen sodan aikana. Kun uhan merkit olivat ilmassa, ei jääty odottelemaan ja vähättelemään, vaan toimittiin, jotta pahan hetkellä oma perhe selviäisi edes hieman paremmin.

Ihmiset jonottavat maitokauppaan Merimiehenkadulla Helsingissä huhtikuun alussa 1918. Sisällissota oli puhjennut saman vuoden tammikuussa.

Naisia jonottamassa kauppaan sota-aikana 1940-luvulla Tampereella.  Sota-aikana jonot olivat juoru- ja tietokeskuksia, joissa vaihdettiin kuulumisia ja tietenkin toivottiin, ettei kauppaan tullut erä loppunut ennen omaa vuoroa. Usein niin kuitenkin kävi. Suomalaisista tuli maailman ykkösjonottajia, jotka kiltisti odottavat omaa vuoroaan. Joskus jonotettiin tietämättä mitä jonon päässä oli myytävänä. Kun kaikesta oli pula, jonotettiin vaikka ei juuri silloin olisi tarvittu sitä mitä jonottamalla saattoi saada ostaa. Ties koska sitäkin tarvittaisiin ja koska sitä sitten olisi taas saatavilla.

Elintarvikkeiden säännöstely

Säännöstely alkoi meillä jo sisällissodan aikaan. Ruoasta ja tarvikkeista oli pula, vaikka varsinaista nälänhätää ei ollutkaan. Sellainen kuitenkin uhkasi meitä seuraavan sodan yhteydessä.

Toisen maailmansodan aikaan meillä oli paljon pienviljelijöitä, jotka kykenivät ruokkimaan oman perheensä. Omavaraisesti ruoan osalta pärjääviä oli vain noin neljännes kansalaisista, mutta hekin tarvitsivat ostokortteja. Säännöstelylle oli siis tarvetta varsinkin, kun vuosina 1940 ja 1941 sadot olivat huonoja tai katastrofaalisen huonoja. Tuonti sakkasi pahasti sääolosuhteiden ja koko Eurooppaa riivaavan elintarvikepulan vuoksi. Pahimmillaan meillä tilanne oli sellainen, että satoa saatiin vain puolet tarvittavasta, ja koska armeija oli ensisijainen kohde ruokajakelussa, yli kahta miljoonaa suomalaista uhkasi nälkäkuolema. Ruokaa olisi riittänyt kotirintamalla vain viidennekseen päivittäisestä tarpeesta.

Säännöstely aloitettiin 1939. Tiukimmillaan se oli 1941-1945, jolloin likimain kaikki tärkeimmät elintarvikkeet olivat säännösteltyjä. Maanviljelijöille asetettiin luovutuspakko ja pahimmalla hetkellä jouduttiin käyttämään siemenviljaakin ravintona, mutta siitä sitten taas selvittiin - osin omalla sitkeydellä ja osin Saksalta saadulla vilja-avulla. Helppoa se ei ollut. Osa kansasta tunsi kyllä nälän vatsoissaan, sillä elintarvikkeiden säännöstelyerät olivat sangen vaatimattomia ja niitä piti kompensoida kaikilla mahdollisilla tavoilla. 

Kevyttä työtä tekevän aikuisen elintarvikemäärät ostokorteilla olivat Talvi- ja jatkosotamuseon mukaan:

200 g leipää päivässä
2 dl maitoa päivässä
150 g voita kuukaudessa
433 g lihaa kuukaudessa
750 g sokeria kuukaudessa

Kuvittelepa kuinka hyvin pärjäisit muutaman vuoden moisilla määrillä, ja millä kompensoisit vajetta kattilassa, kun melkein kaikki oli "kortilla"!

Tässä jonotetaan silakkaa Oulun kauppatorilla 1.4.1942. Elintarvikkeiden jonottaminen tuntui olevan naisten hommia. Miehiä jonoissa näkyi harvemmin, ellei kyseessä ollut tupakkakauppa. Joskus nuorempi polvi ajattelee, että näissä jonoissa jaettiin ruokaa, mutta kyseessä oli ostojono. Kuten tuolloinkin, edelleenkin maailmalla joudutaan sota-aikana jonottamaan, jotta saa edes ostaa elintarvikkeita ja kulutustavaroita.

Tee, korjaa ja sopeudu

Sota opetti kansan nuukailemaan. Mitään käyttökelpoista ei heitetty pois. Kaikki käytettiin loppuun saakka ja se mitä jäi jäljelle kierrätettiin, kunnes ei ollut mitä kierrättää. Kun kankaat, vaatteet ja kengät olivat säännöstelyn alaisia, vanhoja vaatteita jatkettiin, paikattiin ja muodistettiin ja uusia ommeltiin itse vanhoista kankaista. Kenkiä tehtiin puusta, tuohesta ja paperista. Uusiin oli harvoin varaa tai mahdollisuuksia. Jos jotain ei ollut, eikä sitä osattu itse tehdä, sitten oltiin ilman. Kun kaikilla oli pulaa kaikesta, tyydyttiin siihen mitä oli.

Kuvissa kannustetaan kansalaisia lahjoittamaan lumppuja ja lajitellaan myymälään toimitettuja villalumppuja 1940-luvulla.

Kaupunkilaiset jonottavat oven takana kangaserän saavuttua tavarataloon jatkosodan aikana 1943. Pienkin tavaraerän saapuessa myymälöihin muodostuu heti ostajien jono, kuvan selvennyksessä kerrotaan.

Kahdella rintamalla - sisukkaat naiset

Kun puhutaan sodan sankareista, he yleisimmin kirjoissa, elokuvissa ja sarjoissa ovat rintamalla taistelleita miehiä, joille ilman muuta kunnia kuuluukin. Meillä toki puhutaan paljon myös Lotista ja heidän ansioistaan, mutta liian vähän olemme kiinnittäneet huomiota kotirintamaan, joka mahdollisti sotakoneiston toimimisen, vahvisti selviämisen henkeä, hoiti kodit, vanhukset ja sairaat ja piti yhteiskunnan rattaat pyörimässä. Väittäisin, että suomalainen sisu on vahvasti nimenomaan naisten käsissä. En väitä, etteikö olisi ollut miestenkin käsissä, tietenkin oli, mutta kyllä on naisten varaan paljon tässä maailmassa laitettu ja vähänlaisesti siitä kunniaa on annettu.

Kriiseissä naiset hoitivat kodin, lapset, pellot ja sairaat. He kasvattivat, korjasivat, pesivät, leipoivat, kutoivat, hoivasivat, opettivat, rakensivat, kuljettivat ja uurastivat, jotta armeijalla ja kansalla olisi ruokaa, vaatetta, ammuksia ja mitä ikinä sitten tarvittiinkaan, siellä missä tarvittiin. Töidensä lomassa he hautasivat omia rakkaitaan, lapsiaan ja lohduttivat heitä, joiden rakkaat sota oli vienyt. Kriiseissä suomalaiset naiset ovat aina olleet supernaisia!

Vasemmalla on kaupungista maalle lähtenyt työvelvoitteinen nainen pellolla. Oikealla neidot keräävät raparperisatoa Elannon Backaksen tilalla 1942.

Sota-ajan motti- ja marjanpoimintatalkoot 1943. Talkoissa oli usein mukana myös lapsia, joille opetettiin osallistumisen ja yhteisöllisyyden tärkeyttä. Lapsille järjestettiin esimerkiksi kilpailuhenkisiä tapahtumia, vaikkapa vadelmapensaiden lehtien keruuta teen korvikkeeksi.

Korvikkeita (sopeudu)

Mikään ei tee niin kekseliääksi kuin tarve! Suomalaiset ovat olleet aina hyviä keksimään korvikkeita tai vastikkeita, kummalla nimellä niitä sitten onkaan kutsuttu. Monet asiat, joita pidämme nykyajan tuotteina, ovatkin perujaan sota-ajalta. Esimerkiksi kauramaito ei ole tämän ajan villitys, vaan sota-ajan korvike, kuten monet makeuttajatkin, esimerkiksi sakkaroosi, jota edelleen käytetään limonadeissa, leivonnaisissa, maitotuotteissa ja valmisruoissa. Muutama vuosi sitten koettiin oikea villivihannesten nousikausi ikään kuin uutena trendinä, mutta sota-ajan ihmisille villivihannekset olivat perusarkea ja niistä käytettiin samaa nimitystäkin.

Munapulan vuoksi kansa käytti munavastiketta, joista parhain oli tanskalaista, vain keltuaisista tehtyä jauhetta. Yksi teelusikallinen jauhetta vastasi ruoanlaitossa tai leivonnassa neljää kananmunan keltuaista. Kun puhutaan korvikkeista, mieleen tulee ensimmäisenä kahvi, mutta myös mausteille oli korvikkeita. Mistä lienee kardemumman korvike tehty?

Kun keskivertokansalainen sai ostaa lihakortillaan vain hieman yli 400 grammaa lihaa kuukaudessa, lihaisat maut piti saada syntymään aromeilla. Lahden Liemivoima lupaili reseptissään muuttavansa raastetun punajuuren sardellin makuiseksi ja juurisellerit herkkutahnaksi. Lihattomista pihveistäkin tuli niin lihaisan maukkaita, että Liemivoimaa käyttävä emäntä sai ylennyksen talouspäälliköksi! 

Sota-aikaan lihaa oli tarjolla niin vähän, että kansa eli pääasiassa viljalla, juureksilla ja muilla vihanneksilla sekä säännöstelyvapailla kalolla, joista osattiin valmistaa monenlaisia ruokaisia aterioita.

Tee, korjaa ja sopeudu: (tee)

Vaikka "vanhaan hyvään aikaan" ihmiset olivat omatoimisempia ja kotitalousasioissa näppäriä, eivät hekään näiden taitojen kanssa syntyneet. Taitoja opeteltiin kotona ja kotitöihin osallistuttiin jo pienestä pitäen. Silti pula-aikoina kaivattiin hyviä neuvoja ja niitä olikin runsaasti tarjolla. Kotielisi ja muut kotitalouslehdet julkaisivat reseptejä ja ohjeita ja emäntiä varten painatettiin jos millaisia oppaita ja kirjasia.

Kirjassa Kortiton ruoka ja miten käytän korttiannokseni emäntiä opastetaan seikkaperäisesti hyödyntämään erilaisia raaka-aineita ja valmistamaan ravitsevaa ruokaa keitoista eväsruokien päällysteisiin. Heitä neuvotaan muuttuneen ajan leivonnassa, säilönnässä ja erikoispuuhissa, kuten perunajauhojen valmistuksessa tai kuinka tehdään itse AIV-liuosta (lannoite). Lisäksi annetaan vinkkejä mitä tehdä kun maito on vähissä, millä voi korvata tai jatkaa voita, millä maustetaan pula-aikana ja miten villivihanneksia voi hyödyntää resepteissä. Kirja neuvoo miten "paistetaan nykyhetkellä" ja kuinka keitetään vesihauteessa tai kypsennetään keittolaatikossa (josta 1990-luvulla jalostettiin TV-Shoppiin muka uutena ideana hittituote aromipesä). 

Tuota kirjaa on muuten runsaasti saatavilla online-antikvariaateissa noin kymmenellä eurolla, jos aihe kiinnostaa siinä määrin, että kirjalla olisi paikka nykykodissakin. Meillä on. 

Oikealla olevan vihon on sota-aikana julkaissut Marttayhdistys, joka omalta osaltaan vaikutti merkittävästi siihen, kuinka kotirintamalla pärjättiin - ja sitä kautta myös siellä taistelurintamallakin.

Rukajärven iloisia rintamalottia kasvitarhamaataan kylvämässä. Punajuuret, porkkanat, lantut, kurkut, tomaatit, sipulit ym. keittiökasvit on aikomus kesällä 1942 saada omasta maasta, rintamallakin.

"Olettakaamme, että kaikki käy hyvin."

Tämä aihe on lähellä sydäntäni. Ehkäpä sen kirjoituksesta huomaakin. Toivottavasti lukijalle välittyy ainakin suuri kunnioitus heitä kohtaan, joiden ansiosta meitä maailmalla pidetään sisukkaina, luotettavina ja peräänantamattomina "Don't mess with the Finns" Pohjolan kansana, joka tarttuu toimeen, kun toimeen on tartuttava, ja osaa myös varautua.

Se ajatusmaailma on itsellenikin tärkeä. On mukavaa ja samalla turvallisuuden tunnetta lisäävää osata asioita, joiden avulla on jonkinlaisia mahdollisuuksia pärjötä vaikeinakin aikoina, ainakin paremmin kuin ilman niitä. Samalla tuntuu hyvältä, että laajennetun kotivaran turvin pärjää tovin omillaankin jos tilanne niin vaatii, ja siten apua on enemmän tarjolla heille, jotka sitä kipeimmin tarvitsevat.

Ajat ovat vaikeita ja tummat pilvet ovat yllämme, ei sitä ole kieltämän, mutta siitä huolimatta haluan lopuksi lainata niitä Mauno Koivoston kuuluisia sanoja:

"Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin." 

Ja lisätä sitten perään, ettei vara venhettä kaada, joten muistetaan kotivara juuri sen laajuisena, kuin se kullekin on tarpeen ja jos voit, omavaraistele sen mitä voit. Se on aina kotiin päin.

UUSIMPIA JULKAISUJA